Edesmenneet

ISAHOFF'S FANTOM "Nalle" 13.11.1992-20.8.2004




Would you know my name
If I saw you in heaven?
Would it be the same
If I saw you in heaven?

I must be strong
And carry on
'Cause I know I don't belong
Here in heaven

Would you hold my hand
If I saw you in heaven?
Would you help me stand
If I saw you in heaven?

I'll find my way
Through night and day
'Cause I know I just can't stay
Here in heaven

Time can bring you down
Time can bend your knees
Time can break your heart
Have you begging please
Begging please

Beyond the door
There's peace, I'm sure
And I know there'll be no more
Tears in heaven

Would you know my name
If I saw you in heaven?
Would it be the same
If I saw you in heaven?

I must be strong
And carry on
'Cause I know I don't belong
Here in heaven

'Cause I know I don't belong
Here in heaven

~ Eric Clapton - Tears In Heaven

Nalle oli meidän perheen ensimmäinen yhteinen koira. Se tuli meidän perheeseemme alkuvuodesta 1993 eli jo ennen minua. Kasvoin Nallen kanssa yhtä vauhtia ja se muodostikin ison osan lapsuuttani. Nalle oli hyvin rauhallinen ja kiltti omalle laumalle ja lojaali vanhempiani kohtaan. Siinä oli myös hoffimaista kovuutta. Nalle edustaa minulle hovawartin standardia, se oli vahtivainen ja suojelevainen muttei ollut viettien vietävissä.

Kuten seuraavista kuvista näkyy, Nalle-raukka oli elämänsä aikana aikamoinen halinalle, kiipeilyteline ja muuten vaan siliteltävä ja taputeltava ystävä. Se saattoi katsoa vanhempiani vähän alta kulmain ikään kuin kysyen "Onko pakko?" kun sitä tuli tartuttua milloin hännästä ja milloin korvista, ja milloin ryömittyä sen yli.

Nalle ja vanhaenglanninlammaskoira Taku vapputunnelmissa.

Maailman paras babysitter työssään. 

Minun ensimmäinen päivä kotona ja henkivartija on
jo työn touhussa.

 2000-luvun alussa muutettiin tänne maalle ja Nalle sai rivaritontin sijaan ihan oikeankokoisen pihan vahdittavakseen. Täällä sillä olikin leppoisat eläkepäivät, luonnon helmassa oikeissa vahtitehtävissä. 

Vanhemmiten sille alkoi tulla ongelmia takapäähän, kuten niin monelle muullekin hovawartille ja yleensäkin isomman rodun edustajalle. Iro oli tuohon aikaan nuori aikuinen koira ja alkoi jo näkyä selvästi ettei vanhus enää pysynyt nuoremman mukana ja painiminen ja ylös pääseminen tuottivat ongelmia. Kerran koulupäivän jälkeen kotiin tullessani Nallea ei enää sitten ollutkaan. Isi oli päivän aikana tehnyt vanhalle ystävälleen viimeisen palveluksen ja päästänyt sen kivuistaan. Seuraavana päivänä tein haudalle ristin, ja siellä metsikön reunassa se hutera ja lapsen taidoilla tehty puinen risti edelleen on pystyssä Nallen haudan merkkinä.

**************************************************

HOFFEN-HAUS IHRINGER "Iro" 26.2.2001 - 29.3.2012

"Taas valo viiltää taivaanrantaa se päivän yöstä erottaa.
On tullut aika pois se antaa,jota niin paljon rakastaa.
Sen järjellä me ymmärrämme,kun toinen lähtee, toinen jää.
Vain pieni lapsi sisällämmeei sitä tahdo käsittää.
Hyvää matkaa, hyvää matkaa, kulje kanssa enkelin.
Hyvää matkaa, hyvää matkaa,sinua paljon rakastin."

~Petri Laaksonen

Elämä antaa ja elämä ottaa. Nyt tästä maailmasta on lähtenyt parempaan paikkaan ihanin ja rakastettavin koira jonka olen ikinä tavannut. Iro oli luonteeltaan maailman miellyttävin. Se oli ihan epähoffimainen, ei ikinä sanonut sanaakaan vastaan. Mutta se oli myös ovela ja viekas, vanhemmiten siitä tuli todellinen keplottelija. Iro oli aina etsimässä porsaanreikää jonka kautta voisi juonia itsensä pois ikävyyksistä tai muuten vaan asioista joita se ei halua tehdä. Esitti höperöä ja vaivaista vanhusta aina korvien puhdistuksen aikaan tai kun piti lähteä yöksi ulos. Mutta kauppareissujen ajaksi pihaan jätettynä sinkosi välittömästi naapuriin varastamaan ruokaa siinä silmänräpäyksessä kun auton ajovalot katosivat näkyvistä. Iron edesottamuksille sai aina nauraa. Varsinkin vanhemmiten siitä tuli niin hyväntahtoisesti kuriton ja ovela, että ei sille voinut suuttua. Se ei ikinä tehnyt mitään kokeillakseen rajoja tai yrittääkseen kiivetä hierarkiassa ylöspäin. Se eli omaa villiä ja huoletonta elämää ja piristi pelkällä olemassaolollaan. Se sai vanhat ihmiset hymyilemään, kaikkia piristi aina sympaattinen vanhus joka jaksoi vaikeidenkin aikojen yli ja vanhen arvokkaasti.

I'll be watching you

Viimeiset pari vuotta ovat olleet ailahtelevia. Välillä oltiin pohjalla, tuntui että papan aika on jo ohi. Mutta aina se vaan ponnisteli eteenpäin ja viime viikkoinakin se oli nuoruuden voimissaan. Korvienväli sillä on aina ollut terve, vaikka ulkokuori olikin harmaantuntu ja iän myötä painunut, se oli aina henkisesti pojankoltiainen. Pari viikkoa sitten leikin Iron kanssa lenkillä ja me juostiin kilpaa lumisilla pelloilla. Ja viime viikon keskiviikkona lenkkeilin papan kanssa ja olin niin iloinen siitä etät niin se pappa vaan jaksaa.

Viime viikolla torstai-aamuna olin koirien kanssa lenkillä. Jaro juoksi ympäri metsiä kauriita etsien. Iro lopetti yhtäkkiä liikkumisen ja lysähti maahan. Se ei suostunut nousemaan ylös ja vinkui. Sain nostettua sen, ja se jatkoi matkaa tyytyväisenä. Käännyttiin kotiin, ajattelin että se on varmasti vaan aamukankeutta ja kyllä se siitä. Kouluun lähtöä valmistellessani kuulin eteisestä uikutusta. Iro oli puoliksi maassa ja puoliksi istumassa ja uikutti surkeasti. En saanut sitä ylös enkä alas. Lopulta se lysähti maahan. Lähtin kouluun ja ajattelin että illalla katson missä sillä on kipua.

Tulin isän kyydillä kaupungista kotiin iltapäivällä, äitiltä oli tullut isille viesti "Ikävä uutinen. Iro ei pääse ylös". Tunsin kylmiä väreitä ja tiesin että ratkaisun hetket ovat käsillä. Tiesin myös, että 11-vuotiaan koiran operoiminen on erittäin riskialtista ja paraneminen epätodennäköistä. Ja ymmärrän että ei ole järkevää sijoittaa suuria summia vanhan koiran operoimiseen, kun aikaa ei kuitenkaan olisi kauaa jäljellä. Ja kotiin saapuessani tiesin että ratkaisuja on vain yksi. Sillä näin Iron istumassa surkeasti maassa, se ei päässyt liikkumaan ja heilutti vain häntää apeasti ja piipitti. Nielin kyyneleeni ja menin sisälle. Isi ja pikkuveli menivät kaivamaan hautaa. Maa oli jäässä, mutta 12-vuotias pikkuveljeni halusi kaivaa kuopan. Hauta kaivettiin Jaron tarhan viereen, paikkaan josta näkee naapurin pihaan josta Iro vielä pari viikkoa sitten varasti mämmirasian ja kuljetti kotiin.

Äiti tuli ilmoittamaan kun oli aika hyvästellä Iro. Voitelin vaalean voileivän ja laitoin päälle paljon juustoa. Iron luona syötin sille leivän jonka pappa söi tapansa mukaan suurella ruokahalulla. Kerroin sille kuinka paljon sitä rakastin, ja kuinka äärettömän tärkeä se minulle on. Kerroin että se saa pian lähteä paikkaan jossa se näkee vanhan ystävänsä Nallen. Ja jossa se saa käpertyä nukkumaan edesmenneen emonsa kainaloon. Kerroin että se paikka on sellainen jossa kukaan ei tunne kipua. Kerroin että siskoni rakastaa sitä enemmän kuin ketään. Sisko oli ulkomailla reissussa ja olen todella surullinen ettei hän saanut hyvästellä Iroa. Otettiin viimeiset valokuvat, hautasin kasvoni Iron turkkiin ja haistoin viimeisen kerran sen ihanaa tuoksua. Sanoin sille, että me nähdään vielä.

Menin sisälle Jaron kanssa. Katsoin keittiön ikkunasta kun isi kantoi Iron kuoppaan ja kuinka hän hyvästeli ja uskollisen ystävänsä. Katsoin myös, kun isä teki viimeisen palveluksen ystävälleen ja kuulin luotien äänet. Hautasin kasvoni Jaron turkkiin ja kerroin, että isikoira on nyt mennyt pois. Kävin vielä katsomassa viimeisen kerran Iroa. Se näytti nukkuvan. Silitin sitä ja sanoin "Hyvästi". Äiti, isi ja veljeni jäivät hautaamaan Iron. Minä menin sisälle ja kävelin alitajuisesti pianon luo. Etsin käsiini eräät tietyt nuotit ja aloin soittamaan "Jäähyväiset". Lauloin ja soitin ja itkin. Lauloin Irolle laulun ja toivotin sille hyvää matkaa.

Pikkuveljeni rakensi isin kanssa ristin. Illalla satoi räntää ja lunta. Iron haudalla paloi kynttilä.

Olin surullinen, mutta suuri kivi oli vierähtänyt pois sydämeltäni kun tiesin, että Iro on nyt paikassa jota kipu ei voi tavoittaa ja jossa sillä on aina hyvä olla.

(alkuperäinen julkaisu täällä)

**************************************************

VINKU VILHELMIINA VIIKSENPERÄ 28.10.2004 - 17.4.2012

"On laiva valmiina lähtöön, se kaukomaille käy,
missä taivaalla illan tullen ei Pohjantähteä näy.

Kun nousee purjet purren ja köydet irroitetaan,
käymme ystävä armas surren, sua jäämme me kaipailemaan.

Ja ellet sä luoksemme tulla vois milloinkaan uudestaan,
niin kuitenkin sydämissämme sua vain aina muistellaan."
~ Kari Kustaa Tuomisaari

Kieltämättä mielessä kävi että mistä meitä elämä näin rankaisee, kun pari viikkoa edellisestä menetyksestä meiltä vietiin pois yksi rakkaista perheenjäsenistämme.

Vinku ja Minni tulivat meille naapuristamme joulukuussa 2004. Äitihän oli siihen asti ollut sitä mieltä että me ollaan koiraihmisiä, ja kissoja ei meille tule. Mutta kun sopivasti naapurin kissalle tuli pennut ja siskon kanssa käytiin katsomassa niitä niin pitihän meidän kertoa kuinka iiiiiiiiiihania ja söpöjä ne pienet karvapallot olivat. Ja kun sitten vanhemmat päättivät että voidaan ottaa ne kissat, päätettiin samantien ottaa kaksin kappalein kissoja. Suurin syy siihen oli, että siten niistä olisi toisilleen seuraa. Ja kaksi kissaa menee siinä missä yksikin.

Vinku oli näistä kissoista siskoni alunperin valitsema. Vinku oli pentueen pienikokoisin näistä harmaista kissoista. Ja halusimme perinteisen maatiaiskissan väriset pennut, harmaaraidalliset siis.

Vinku oli hupaisa pieni otus. Se oli äärettömän kiltti mutta samalla myös ovela. Sillä oli - tyypilliseen kissatapaan - päiviä jolloin se nukkui uuninpäällä ja katsoi sieltä ilmeellä "minä nukun nyt, poistu luotani palvelija". Mutta hellyydenkipeälle tuulelle sattuessaan sitä piti siltittää tuntikaupalla, se puski ja kehräsi ja oli maailman seurallisin. Monesti se kiipeili jalkaani pitkin syliin kun yritin opiskella ja Vinkun mielestä oli aika täyttää rapsutuskiintiö.

Vinku oli perso juustolle. Se oli varmaan maailman vikkelin kissa. Juustohöylän ottaminen kuivaustelineestä tai laatikosta oli mission impossible jos sen aikoi tehdä niin ettei Vinku huomaisi. Se oli kärppänä paikalla ja etenkin äitin tarjoamien juustosiivujen johdosta siitä tuli parantumaton juustosyöppö.

Ei ikinä tuntunut siltä että kissoista pitäisi ikinä luopua. Ne olivat jotenkin itsestäänselvä osa meidän arkea. Siksi oli erittäin pysäyttävää saada soitto reilu viikko sitten siskolta,e ttä Vinku ei reagoi ja on vaan paikoillaan. Kysyin ollaanko sitä viemässä eläinlääkäriin, no ei tietenlään kun vanhempani eivät ole kovin innokkaita hoidattamaan kissoja. Onhan se totta että kissat ovat sitkeitä eläimiä, mutta tuossa tilanteessa oli räjähtämispisteessä kun vanhemmat suhtautuivat kissan hoitamiseen niin erilailla kuin koiran hoitamiseen.

No joka tapauksessa, kotiin saapuessani minua odotti kuin sfinksi-patsaalta näyttävä Vinku joka makasi kyseisessä asennossa uunin päällä. Se ei reagoinut puheeseen, ei syönyt eikä avannut silmiäkään.

Illan aikana juotin sille lääkeruiskulla vettä ja yritin etsiä tietoa siitä mikä sitä mahdollisesti vaivaisi. Joka tapauksessa se vaikutti vakavalta, kissa huojui puolelta toiselle, ei liikkunut eikä pysynyt pystyssä. Häntä heilui vain laiskasti puolelta toiselle.

Halusin ottaa Vinkun yöksi huoneeseeni. Voisin valvoa ja tarkkailla sen tilaa.  Ehdotin myös että jos se ei käy voitaisiin viedä se ulkoeteiseen yöksi ja katsoa aamulla sen tilaa. Äiti sanoi että ottaa Vinkun hetkeksi syliin ja viedään se sitten liiteriin nukkumaan. Vinku oli siihen asti nukkunut saunassa. Minä yritin lukea psykologian kokeeseen vaikka eihän siitä mitään tullut kun Vinkun tilanne oli mikä oli.

Ehkä viiden minuutin kuluttua siitä kun äiti oli hakenut Vinkun syliinsä telkkaria katsomaan, kuulun vain että äiti sanoi "Nyt taisi Vinku lähteä" ja tuli epäuskoisena kissa sylissään. Vinku näytti nukkuvalta. En osannut suhtautua asiaan mitenkään erikoisesti, olin koko päivän valmistautunut siihen että sen aika tulisi varmaan pian. Mutta Vinku antoi meille kyllä kauniin tavan lähteä. Koko illan olin hyysännyt ja valvonut sitä ja huolehtinut siitä. Sitten se oli päässyt äitin syliin, sen ihmisen syliin josta se varmaan loppupelissä eniten piti. Ja siihen sen oli hyvä nukahtaa. Se oli kaunein tapa jolla voisin kuvitella rakkaan lähtevän.

Kaivettiin Vinkulle hauta Iron haudan viereen. Siellä niillä on hyvä olla, kaksi veijaria. Aamuisin kun äiti lähti varhain töihin, Vinku ja Iro olivat aina saattamassa kun äiti lähti jo pimeän aikaan pyörällä. Aina oli kaiksi silmäparia loistamassa pimeydessä ja kaksi nälkäistä suuta kärkkymässä eväsleivän palaa.

Nyt ne ystävykset saavat rauhassa levätä ja vahtia meitä kultareunuksisen pilven reunalta.

(alkuperäinen julkaisu täällä)

**************************************************

NUGADOGIN HOHDE "Jaro" 5.3.2007-4.8.2012

Tule ostamaan,

mä myynnissä oon.

Monta hyvää rakkautta,

rikottuina taskussa.

Kaupan päälle saat.

Tule hakemaan,

mä valmiina oon.

Muistot muovikasseissa,

sydän matkalaukussa.

Valmis muuttumaan,

vie mut kotiin.

Vie mut kotiin uudelleen,

laita mun pää ja sydän paikoilleen.

Koske mua niin, etten voi enää unohtaa,

kuka on se joka minut omistaa.

Vie mut kotiin.

Millä hinnalla mut viereesi saat?

En mä pyydä liikoja.

Pyydän palan taivasta,

ja pari suudelmaa.

En anna takuita, nyt riskillä vaan.

Rakkaus saattaa satuttaa.

Muista, ettei vaihtaa saa,

jos alkaa kaduttaa.

Vie mut kotiin.

Vie mut kotiin uudelleen,

laita mun pää ja sydän paikoilleen.

Koske mua niin, etten voi enää unohtaa,

kuka on se joka minut omistaa.

Ja mä teen parhaani ja enemmänkin,

et sä et pety milloinkaan,

vannon sen.

Sä korjasit mut taas.

Vie mut kotiin uudelleen,

laita mun pää ja sydän paikoilleen.

Koske mua niin, etten voi enää unohtaa,

kuka on se joka minut omistaa.

Kuka on se joka minut omistaa.

Vie mut kotiin.

~Jesse Kaikuranta - Vie mut kotiin

Elokuisena lauantaina lähdimme asuntoautoilemaan. Kävimme aluksi tapaamassa sukulaista ja sieltä suunnistimme yöksi pappani luo. Tarkoitus oli että minä ja siskoni menemme illalla sitten läheiselle tanssilavalle töihin. Oli niin mukava päästä maalle papan luo, siellä Jarollakin on mahdollisuus käydä uimassa järvessä omassa rannassa aina kun haluaa, ja mulla oli muutama suunnitelma pienimuotoisten vepe-treenienkin varalle.

Äiti lähti Jaron kanssa lenkille, ajattelin että no menköön sitten, onhan mulla vielä aikaa lenkittää toisen kerran ennen töihin lähtöä. Lueskelin tuvassa kirjaa, kun hetken päästä äiti juoksi sisälle, sai sanotuksi vain että on kiire ja kyse on Jarosta. Juostiin kuka sukkasilleen, kuka ilman kenkiä peltotietä pitkin pienen metsikön läpi ja saavuimme pellon reunaan. Siellä makasi Jaro elottomana kyljellään, vailla merkkiäkään elämästä.

Äiti oli päästänyt Jaron vapaaksi lenkillä. Se oli juoksennellut edellä iloisesti häntä pystyssä ja lähti jahtaamaan lintuja pusikkoon. Oli kuulunut varisten ja räksien mieletöntä rääkkymistä ja äiti oli ajatellut että Jaro se siellä jahtaa lintuja. Äiti seurasi koiraa ja huuteli sitä, mutta koiraa ei näkynyt. Pellon reunassa se oli jo silloin retkottanut, ja kun se ei reagoinut äidin yrityksistä huolimatta, oli hän koskenut koiraan ja katsonut löytyykö suusta mitään ylimääräistä.  Jaro oli urahtanut vähän ja sitten katse sen silmistä oli sammunut ja elämä oli poissa. Ei mitään ollut enää tehtävissä, yrityksistämme huolimatta.

Olen onnellinen että Jaro sai lähteä niin kauniissa paikassa, papan tila on minulle toiseksi rakkain paikka maailmassa ja minulla on sieltä paljon ihania muistoja. Nyt siellä on yksi muisto enemmän.

Hautasimme Jaron elokuisen auringon laskiessa toiselle puolelle tonttia, rantametsikköön pellon ja järven väliin. Vain parin metrin päässä siitä lepää samojedinkoira äitini lapsuudesta. On kaunista että Jaro, jota pidän elämäni koirana, lepää äitini ensimmäisen ja hyvin rakkaan koiran lähellä.

Tein tänään vielä puisen ristin Jaron haudalle, ja kerroin Jarolle kaikki ne asiat jotka olisin halunnut kertoa sille, joita se ei ymmärtäisi, mutta jotka merkitsevät minulle niin paljon.

Seuraavan vuorokauden olin täysin poissa tolaltani. Olin hereillä yhteensä 36 tuntia, minua oksetti ja yöllä tuntui että joku ampuisi kumiluoteja ohimoihini sarjatulella. Kotiin tultuamme oli niin autiota, ruokapöydässä istuessamme tuntui että jonkun tuoli olisi tyhjä, joku perheenjäsen on poissa.

Jaro oli epäilemättä elämäni koira. Se ei ollut täydellinen, siitä oltiin varmasti montaa mieltä. Tein sen kanssa paljon töitä ja nautin niin kovasti sen kanssa olemisesta. Sen tavat ja persoonalliset piirteet tekivät siitä juuri sellaisen kuin se oli. Vasta pari viikkoa sitten kirosin koko koiran alimpaan maanrakoon, mutta enhän minä sitä oikeasti tarkoittanut. En osaa olla ilman sitä enkä tiedä miten pystynkään.

Tekstin alkuun laittamani Jesse Kaikurannan laulaman kappaleen lyriikat ovat äärimmäisen kauniit. Kun Jaron poismenoa seuranneena aamuna menin papan luona keittiöön, ilman silmällistäkään yöunta, avasin radion ja tämä kappale soi siellä. Yleensä kieltäydyn laulamasta ihmisten läsnäollessa, mutta Jessen laulun sanat koskettivat syvältä jo silloin kun kappale julkaistiin, ja nyt se soi radiosta kun tilauksesta ja kyyneliä nieleskellen lauloin mukana. Se helpotti hetkellisesti.

(Kirjoitettu 5.8. alkuperäinen julkaisu täällä)

**********

SONORIAN FIGARO "KUNTO" 5.1.2008-1.7.2013

Minut ympäröin tyhjyydellä jotta voisin nähdä

Jotta oppisin itse mitä tunnen

Ja tietäisin sen

Nyt on mentävä yksin

Kulkee pitää ilman varjoo

Osan jäätävä taakse jotta toinen voi loppuun löytää

Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin

Sen on tultava loppuun

Nyt on aika

Viimeiseen tiimaan

Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista

Jonka raajat kuolleet on

Tän täytyy mennä näin

Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää

Mutta tiedän et on turhaa

Armoo viivyttää

Pahat enteet hiljaisuuden kaiken täyttää

Niin tuskaisen läsnä joka hetki vaikka pään pois kääntää

Vaikka sulkisi silmät, kuva säilyy eikä mee minnekään

Muttei silti tule luo vaan tuijottaa tuijottamistaan

Tämä tie meidät kaataa

Ei voi jatkaa

Ei voi olla näin

Sen on tultava loppuun

Nyt on aika

~ Apulanta - Armo

Enpä olisi viime elokuussa uskonut että joudun näin pian kirjoittamaan uuden muistokirjoituksen. Oltiin juuri selvitty monenlaisista alamäistä. Viime vuoden maaliskuussa jouduimme lopettamaan 11-vuotiaan Iro-hovawartin, jota vanhuus ja sen tuomat vaivat alkoivat haitata niin paljon että oli pakko päästää herra kärsimyksistään. Vain muutama viikko sen jälkeen Vinku-kissa kuoli todennäköisesti myrkkyyn. Elokuussa 5-vuotias Jaro-hovawart lähti luotamme aivan liian aikaisin ja täysin yllättäen, kesken iltalenkin todennäköisesti sydänkohtauksen takia.

Elokuun lopulla meidän elämää saapui ilahduttamaan iloisin ja energisin koira jonka olen koskaan tavannut. Kunto valloitti meidät ensinäkemällä, se oli mahdottoman kiltti ja reipas. Sen häntä heilui aina ja se hymyili aina niin leveästi että aivan liian pitkä kieli roikkui ulkona ja keppien jyrsimisen kuluttamat kulmahampaat vilkkuivat huulten takaa.

Minulla oli paljon suunnitelmia Kunton kanssa. Se oli niin reipas ja aina valmis tekemään kaikkea, että sen kanssa oli ilo oleskella ja harrastella. Käytiin ensimmäisissä mätsäreissä samana viikonloppuna kuin Kunto tuli meille. Se oli yksi parhaimmista koiratapahtumista mitä muistan, Kunto hyppeli ja laukkaili kuin villivarsa kesälaitumella ja roikkui hihnassa. Punaisten kehässä annoin sille pallon suuhun, silloin se laittoi korvat keskittyneesti takaviistoon ja ravasi ulottuvalla askeleella kuin mikäkin näyttelykoira. Ja me voitettiin palkintoja! Kunto oli niin iloinen ja hassu koko ajan, että itsellenikin jäi kestovirne naamalle koko päiväksi. 

Kunto oli aina valmis tokoilemaan. Sille pelkkä tokoilukin oli palkka itsessään ja se todellakin nautti siitä kun sai treenata. Se antoi aina sata prosenttia ja vähän enemmänkin.

Loppuvuodesta kävimme myös möllitokossa. Kunto oli siellä kuin kotonaan, sillä oli niin paljon virtaa että sen kaiken keskittäminen pelkkiin liikkeisiin oli jo haaste itsessään. Mutta niin me vaan saatiin ALO1 ja olin täynnä itseluottamusta, kerrankin minulla oli koira jonka kanssa ajatukset menivät yksiin ja jota osasin lukea täydellisesti.

Ennen joulua alettiin huomata että Kunto ontuu välillä. Se kevensi oikeaa etujalkaansa ja välillä piti sitä kokonaan ilmassa. Ei huolestuttu vielä, ajateltiin että olisihan se ihme jos tuolla hyppelyllä ja riekkumisella se ei joskus venäyttäisi itseään. Mutta sitten se ongelma vaan jatkui. Tammikuussa käytiin eläinlääkärillä ja röntgenissä. Siellä havaittiin jotain pientä muutosta niin olkanivelessä kuin kyynärnivelessä. Saatiin ohjeeksi kipulääkkeiden antoa ja rauhallista liikuntaa. Mutta ongelmat jatkuivat, ja seuraavaksi meidät ohjattiin toiselle eläinlääkärille. Siellä kuvattiin lähes koko koira, ja löydettiin mm ahdas nikamaväli selästä. Nivelten pienet muutokset eivät aiheuttaneet huolta, ne eivät kuulemma selittäisi niin huomattavaa ontumista.
Mutta ontuminen jatkui koko kevään ja kävimme pari kertaa eläinlääkärillä saadaksemme kipulääkkeitä. Lisäksi käytiin fysioterapiassa kolme kertaa. Osa koiran jumeista saatiin siellä auki ja selän arka kohta lakkasi vaivaamasta myöskin. Lainasin hierontakirjoja ja sain fysioterapeutilta neuvoja kuntoutukseen ja aloin hieromaan Kuntoa päivittäin.

Kuitenkin jalan keventäminen yleistyi ja meidät ohjattiin olkanivelen tähystykseen. Siellä ei voitu tehdä mitään muuta kuin diagnosoida. Nivelrusto oli epätasainen ja olkalihaksen kiinnitysjänne ärtynyt, nivelen sivusiteet olivat myös ärtyneet. Meille ehdotettiin että tulevaisuudessa voitaisiin mennä nivel-leikkaukseen. Myöhemmin saatiin kuitenkin eläinlääkäriltä sellainen mielipide, että moiseen operaatioon ei olla ryhtymässä, sen hyödyllisyydestä tässä tapauksessa ei ollut takeita.

Kunto sai Cartrophen-pistossarjan jonka toivottiin hoitavan nivelrustoa ja vähentävän ärsytystä. Mutta mitään hyötyä ei havaittu.

Juttelin eläinlääkärin kanssa uudelleen, kun havaitsin että kipu oli nivelessä tai jossain sen lähellä. Saatiin samalle päivälle (10.6.) aika röntgeniin, aikomuksena kuvauttaa olkanivel uudelleen. Kuvista löytyi jotain uutta... Muutoksia olkaluussa. Niiden laadusta ei ollut tietoa, mutta eläinlääkärimme sanoi ettei kasvaimen mahdollisuutta voinut lukea pois. Saimme kipulääkkeitä ja palasimme kotiin, piti päättää mitä tehdään. Lähdetäänkö magneettikuvauksiin? Haetaanko toisen eläinlääkärin mielipide? Samalla huomasimme, kuinka Kunton vointi huononi vahvasta lääkityksestä huolimatta. Oikea etujalka oli ollut käytännössä käyttämätön jo viikkojen ajan, mutta muutamana viime viikkona en ollut nähnyt Kunton varaavan painoa jalalle edes pissalla käydessään, eilen se tasapainoili toisen etujalan ja toisen takajalan varassa.

Sitten kerran tulin aamupäivällä kotiin yön ja aamupäivän kestäneestä työvuorosta ja äitini ilmoitti varanneensa Kuntolle uuden röntgenajan samalle iltapäivälle. Suunnitelmissa oli muutenkin ollut ottaa kontrollikuva ja katsoa, onko luun muutoksiin tapahtunut jotain kehitystä. Mentiin eläinklinikalle ja autoin hoitajaa kuvien ottamisessa. Kunto itki, kun asettui maate pöydälle. Kuvien tutkimiseen ei mennyt eläinlääkäriltä kauaa, tilanne oli harvinaisen selvä ja hän kutsui meidät katsomaan kuvaa näytöltä. Muutosta oli kolmen viikon takaiseen kuvaan verrattuna huomattavasti. Olkaluun epämääräinen kohta oli levinnyt laajemmalle alueelle ja luun väri oli omituinen. Niin nopeasti levinnyt luustosyöpä on ollut varmasti kivulias, tuntuu pahalta pelkästään ajatellakin niin nopeasti leviävää kasvainta.

Olen ollut jo pitkään valmistautunut siihen, että yhteinen aikamme Kunton kanssa jää lyhyeksi. Vaikka tein kaikkeni ja vähän enemmänkin saadakseni Kunton kuntoon, ei se vaan onnistunut. Lopulta väsyin siihen. Oli masentavaa haluta jotain niin paljon ja pyrkiä siihen, ja samalla koiran tilanne vain huononi. Väsyin ja ärsyynnyin eniten itseeni, kun purin pahaa oloani väärin ja vääriin asioihin.

Oltiin jo puhuttu vanhempieni kanssa siitä, että Kunto joudutaan ehkä lopettamaan. Olin lopettamisen kannalla itsekin, mutta samalla mietin kuumeisesti sitä, teinkö nyt varmasti kaikkeni? Olisinko voinut tehdä enemmän? Mutta viimeistään eilen, luustokuvan nähtyäni, tiesin että tässä tilanteessa voidaan tehdä koiralle vain yksi palvelus.

Niinpä eilen iltapäivällä kaivoimme kuopan koiratarhan viereen. Samaan paikkaan on haudattu Iro-koira ja Vinku-kissa. Aiemmin menehtynyt Nalle-koira lepää tontin toisella puolella, sekin metsän laidassa. 

Hyvästeltiin Kunto pihassa. Sisko tarjosi sille makkaraa ja minä leikkasin talteen muutaman karvatupsun. Ja kerroin sille että kohta ei sattuisi enää. Kohta se pääsee sinne minne kipu ja kärsimys ei ulotu. Kunto keskittyi tohottamaan vinkupossuaan etsien, mutta tärkeintähän oli että sain sanottua sille sanat joita se ei kuitenkaan ymmärtänyt, mutta jotka merkitsivät minulle paljon.

Kunto hyppeli rakas, reissussa rähjääntynyt ja vinkumiskykynsä menettänyt, possulelu suussaan koiratarhaan. Vähän se ihmetteli kun isä kutsuikin sen pois sieltä. Ei tainnut Kunto tietää että nyt ei menty tarhaan kauppareissun ajaksi. Edessä olisi vähän pidempi matka. 

Sinne se Kunto pääsi, haudan lepoon possulelu kainalossaan.

Isä sytytti illalla kynttilän haudalle, se paloi vielä yölläkin tuulesta ja sateesta huolimatta. Tänään tein veljeni kanssa haudalle ristin ja liitin siihen syksyllä tarhan oveen tekemäni nimikyltin ja kaiversin toiseen laattaan syntymä -ja kuolinvuodet.

Kunto ehti olla meidän kanssa vain vähän aikaa. Mutta nämä kuukaudet tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kunto ei ollut koskaan pahalla päällä, se oli aina iloinen ja valmis toimimaan. Vaikka loppua kohden se tunti varmasti suurta kipua, se ei koskaan kohdistanut pahaa oloaan ihmisiin. Se ei koskaan haukkunut ihmisille, ei koskaan näyttänyt hampaita tai murissut. Jos se osoitti kipua, se uikutti ja itki sydäntä raastavasti, mutta koskaan se ei ollut pahantuulinen.

Kaikki jotka sen tapasivat, tuntuivat rakastuvan siihen. Ja Kunto rakasti kaikkia. En jaksa uskoa että tulen koskaan tapaamaan yhtä positiivista ja persoonallista lelujenkantajaa, työmyyrää ja ihmisen parasta ystävää.

**********